Esteettömyys näyttää helposti ylimääräiseltä silloin, kun omat jalat toimivat. Luiska vie tilaa, loiva reitti on pidempi ja tasoerojen ratkaiseminen asettaa suunnittelulle ehtoja. On helppo kysyä, tarvitaanko tätä kaikkea.
Ukrainassa kysymys näyttää toisenlaiselta. Sota tekee nopeasti näkyväksi sen, minkä rauhallinen arki helposti peittää: ihmisen toimintakyky ei ole pysyvä ominaisuus. Jalka voi lähteä, näkö heikentyä tai tasapaino kadota. Silti pitäisi päästä kotiin, kauppaan, töihin, pysäkille ja puistoon.
Esteetön sisäänkäynti ei auta, jos sinne ei pääse. Katu, piha ja pysäkki ovat osa samaa reittiä. Yksi porras voi katkaista sen.
Korkea reunakivi näyttää pieneltä, kun sen yli kävelee. Pyörätuolin edessä se ei ole pieni. Jyrkkä mäki voi olla terveelle ihmiselle huomaamaton, mutta rollaattorin kanssa se voi ratkaista, pääseekö perille. Esteetön reitti, joka päättyy talvella lumivalliin, ei ole esteetön reitti.
Meidän ei tarvitse mennä sotaan ymmärtääksemme tätä. Ihmiset vanhenevat. Jalka murtuu. Lapsia työnnetään vaunuissa. Sairaudet ja onnettomuudet muuttavat elämää. Useimmat meistä tarvitsevat jossain vaiheessa ympäristöltä enemmän kuin tänään.
Siksi esteettömyys ei ole erityisryhmälle rakennettu lisäosa. Se on varautumista.
Hyvässä tilanteessa sitä ei ehkä huomaa. Huonossa tilanteessa huomaa heti, jos sitä ei ole.